Time flies when you’re having fun! Kohta pari viikkoa
Espanjassa takana ensimmäistä virallista työmatkaa. Viimeinen ilta meneillään
ja näin pakkaamisen lomassa on hyvä summata reissua. Aamulla herätys pärähtää klo
4.30 ja lähdetään kohti kuulemma lumista Suomea.
Ensimmäinen viikko treenattiin kolmestaan Fuengirolan
lähellä Lauro Golfissa. Mukana matkassa siis kollegat Sanna Nuutinen ja Oona
Vartiainen, jotka molemmat pelaavat kanssani saman LET-karsinnan Marokossa
joulukuussa. Ollaan tunnettu jo vuosia ja maajoukkueaikoina jaettu monesti
huonetta, joten ilman käsirysyä sujui nytkin yhteiselo.
Asuttiin niin sanotusti pääkallopaikalla, eli asuntomme oli
vajaan wedgen päässä klubitalolta. Isossa kaksiossa oli kuitenkin vain yksi
makuuhuone ja jotenkin minä, siro 180-senttinen, ja porukan vanhin vedin lyhimmän
tikun ja jouduin olohuoneen vuodesohvalle.
Kämpässä asumisen hyviä puolia oli ehdottomasti oma keittiö.
Tehtiin itse kaikki ruuat ja jaettiin suosikkireseptejä. Hitiksi nousivat
simppelit banaaniletut, jotka taltuttivat pahimpaa makean nälkää iltaisin. Netti
ei toiminut kuin klubilla, joten kentältä tulon jälkeen piti keksiä muuta
tekemistä kuin some-surffailua.
Ratkaisu löytyi olohuoneen nurkasta - videot! Saatiin ne
vielä päällekin vanhasta muistista, ja Frendien ensimmäiset jaksot pyörivät
taustalla iltapuuhastelun lomassa. Tunnelma oli kuin Vain elämää-tyyppisessä
leirikoulussa, mutta laulut tuli onneksi Spotifysta. Sanna tykkäsi
juttutuokioistamme niin paljon, että uhkasi vastaisuudessa vetää nettipiuhan
irti jokaisesta hotellista.
Päivät kuluivat luonnollisesti golfkentällä. Kaikkea ei
kannata tai ehdikään harjoitella samana päivänä, joten jaoin päivät teemoihin -
wedget, keskiraudat, draivi, putti jne. Yhtenä päivänä ehti vähän kerrata
eilistä teemaa, treenata uutta ja aloittaa lyhyesti seuraavaan päivään
valmistautumisen.
Pelaamaan mentiin joko heti aamukahdeksalta auringon
noustessa tai viimeisenä iltapäivällä, jotta peli sujuisi nopeiten. Itse pelaan
aina tulosta ja lisäksi extrapalloa reikään asti. Esimerkiksi wedgejen kertaus
onnistui hyvin lyömällä joka väylällä toinen pallo 50-90 metristä.
Kaikki meistä kolmesta treenasi omia juttujaan, mutta
mahdollisuuksien mukaan oltiin aina porukassa. Oltiin tavallaan yksin yhdessä,
ja tauoilla pystyi vaihtamaan ajatuksia. Itse jumiudun helposti hiomaan
tekniikkaa harjoitusalueelle, mutta kavereiden kanssa kentällä lähtemisen
kynnys on pienempi. Pelaamista kun kehittää nimenomaan pelinomainen
harjoittelu.
Golfin lisäksi piti tietysti huoltaa urheilijan tärkeintä
instrumenttia, eli kroppaa. Kuntosalia ei ollut, mutta kuminauhoilla ja oman
kehon painollakin hiki virtasi. Vinkiksi myös, että 10 litran vesitonkista saa
pätevät kahvakuulat.
Viikon omatoimisuuden jälkeen liityimme maajoukkueen
vahvuuteen Costa Ballenaan. Itse olen leireillyt täällä vuosittain jo kymmenen
vuoden ajan, joten paikka on tuttuakin tutumpi. Vaihto hotellin puhtaisiin
pyyhkeisiin ja buffetiin olivat entisestään plussaa.
Ehdoton lempipaikkani Ballenassa on iso wedgegriini. Aurinko
laskee taivaanrannassa Atlantille, saa yksin lyödä musiikit korvilla
vastatuuleen – ei ole parempaa fiilistä. Noista hetkistä ammennan virtaa
vaikeampina aikoina.
Leireillä luksusta on, että joku muu rakentaa ohjelman ja
treenit valmiiksi, jolloin itse voi keskittyä vain tekemiseen. Yksin en ikinä
rakentaisi viidentoista paikan lähipelitestiä ja teippaisi 5% kokoisia alueita
griiniin. Yhteiset testit ja kisailu pistävät vielä lisävaihteen päälle.
Tutut koutsit ympärillä auttoivat golfin lisäksi laittamaan
kuntoon korvien väliäkin. Keskustelut karsintoihin valmistautumisesta ja
odotuksista antoivat paljon mietittävää. Itse laitan liikaa painoarvoa pelkälle
tulokselle enkä huomioi muuta. Pakottamalla tai yliyrittämällä mikään harvoin
sujuu, minkä huomasi menneellä kaudellakin.
Kahden viikon aikana oli paljon väläyksiä hyvästä pelistä,
mutta huippusuoritukset jäivät uupumaan. Tänään turhautuneena rangella kävin
jälleen kerran keskustelun Staffanin kanssa paksukalloisuudestani ja itselleen
anteeksiantamisesta. ”Stop fighting all the time”, hän huusi. Jotain napsahti
korvien välissä – pari viikkoa työstetyt asiat alkoivat sujua ja pallot löytää
toistuvasti lipun juureen.
Aloin nauraa ääneen helpotuksesta.
Osaan ja pystyn kyllä, itse vaan teen asioista välillä
vaikeampia kuin ne ovatkaan. Rentouden ja vahvuuksien kautta mennään, täytyy
antaa itselleen mahdollisuuksia ja katsoa mihin se riittää.
Suomeen palaan loistofiiliksin. Parin päivän breikki tulee
varmasti tarpeeseen kovan treenijakson jälkeen, ennen kuin alkaa viimeinen
hienosäätö ennen h-hetkeä.