Treeniä, treeniä ja treeniä

Time flies when you’re having fun! Kohta pari viikkoa Espanjassa takana ensimmäistä virallista työmatkaa. Viimeinen ilta meneillään ja näin pakkaamisen lomassa on hyvä summata reissua. Aamulla herätys pärähtää klo 4.30 ja lähdetään kohti kuulemma lumista Suomea.

Ensimmäinen viikko treenattiin kolmestaan Fuengirolan lähellä Lauro Golfissa. Mukana matkassa siis kollegat Sanna Nuutinen ja Oona Vartiainen, jotka molemmat pelaavat kanssani saman LET-karsinnan Marokossa joulukuussa. Ollaan tunnettu jo vuosia ja maajoukkueaikoina jaettu monesti huonetta, joten ilman käsirysyä sujui nytkin yhteiselo.

Asuttiin niin sanotusti pääkallopaikalla, eli asuntomme oli vajaan wedgen päässä klubitalolta. Isossa kaksiossa oli kuitenkin vain yksi makuuhuone ja jotenkin minä, siro 180-senttinen, ja porukan vanhin vedin lyhimmän tikun ja jouduin olohuoneen vuodesohvalle.

Kämpässä asumisen hyviä puolia oli ehdottomasti oma keittiö. Tehtiin itse kaikki ruuat ja jaettiin suosikkireseptejä. Hitiksi nousivat simppelit banaaniletut, jotka taltuttivat pahimpaa makean nälkää iltaisin. Netti ei toiminut kuin klubilla, joten kentältä tulon jälkeen piti keksiä muuta tekemistä kuin some-surffailua.

Ratkaisu löytyi olohuoneen nurkasta - videot! Saatiin ne vielä päällekin vanhasta muistista, ja Frendien ensimmäiset jaksot pyörivät taustalla iltapuuhastelun lomassa. Tunnelma oli kuin Vain elämää-tyyppisessä leirikoulussa, mutta laulut tuli onneksi Spotifysta. Sanna tykkäsi juttutuokioistamme niin paljon, että uhkasi vastaisuudessa vetää nettipiuhan irti jokaisesta hotellista.

Päivät kuluivat luonnollisesti golfkentällä. Kaikkea ei kannata tai ehdikään harjoitella samana päivänä, joten jaoin päivät teemoihin - wedget, keskiraudat, draivi, putti jne. Yhtenä päivänä ehti vähän kerrata eilistä teemaa, treenata uutta ja aloittaa lyhyesti seuraavaan päivään valmistautumisen.

Pelaamaan mentiin joko heti aamukahdeksalta auringon noustessa tai viimeisenä iltapäivällä, jotta peli sujuisi nopeiten. Itse pelaan aina tulosta ja lisäksi extrapalloa reikään asti. Esimerkiksi wedgejen kertaus onnistui hyvin lyömällä joka väylällä toinen pallo 50-90 metristä.

Kaikki meistä kolmesta treenasi omia juttujaan, mutta mahdollisuuksien mukaan oltiin aina porukassa. Oltiin tavallaan yksin yhdessä, ja tauoilla pystyi vaihtamaan ajatuksia. Itse jumiudun helposti hiomaan tekniikkaa harjoitusalueelle, mutta kavereiden kanssa kentällä lähtemisen kynnys on pienempi. Pelaamista kun kehittää nimenomaan pelinomainen harjoittelu.

Golfin lisäksi piti tietysti huoltaa urheilijan tärkeintä instrumenttia, eli kroppaa. Kuntosalia ei ollut, mutta kuminauhoilla ja oman kehon painollakin hiki virtasi. Vinkiksi myös, että 10 litran vesitonkista saa pätevät kahvakuulat.

Viikon omatoimisuuden jälkeen liityimme maajoukkueen vahvuuteen Costa Ballenaan. Itse olen leireillyt täällä vuosittain jo kymmenen vuoden ajan, joten paikka on tuttuakin tutumpi. Vaihto hotellin puhtaisiin pyyhkeisiin ja buffetiin olivat entisestään plussaa.

Ehdoton lempipaikkani Ballenassa on iso wedgegriini. Aurinko laskee taivaanrannassa Atlantille, saa yksin lyödä musiikit korvilla vastatuuleen – ei ole parempaa fiilistä. Noista hetkistä ammennan virtaa vaikeampina aikoina.

Leireillä luksusta on, että joku muu rakentaa ohjelman ja treenit valmiiksi, jolloin itse voi keskittyä vain tekemiseen. Yksin en ikinä rakentaisi viidentoista paikan lähipelitestiä ja teippaisi 5% kokoisia alueita griiniin. Yhteiset testit ja kisailu pistävät vielä lisävaihteen päälle.

Tutut koutsit ympärillä auttoivat golfin lisäksi laittamaan kuntoon korvien väliäkin. Keskustelut karsintoihin valmistautumisesta ja odotuksista antoivat paljon mietittävää. Itse laitan liikaa painoarvoa pelkälle tulokselle enkä huomioi muuta. Pakottamalla tai yliyrittämällä mikään harvoin sujuu, minkä huomasi menneellä kaudellakin.

Kahden viikon aikana oli paljon väläyksiä hyvästä pelistä, mutta huippusuoritukset jäivät uupumaan. Tänään turhautuneena rangella kävin jälleen kerran keskustelun Staffanin kanssa paksukalloisuudestani ja itselleen anteeksiantamisesta. ”Stop fighting all the time”, hän huusi. Jotain napsahti korvien välissä – pari viikkoa työstetyt asiat alkoivat sujua ja pallot löytää toistuvasti lipun juureen.

Aloin nauraa ääneen helpotuksesta.

Osaan ja pystyn kyllä, itse vaan teen asioista välillä vaikeampia kuin ne ovatkaan. Rentouden ja vahvuuksien kautta mennään, täytyy antaa itselleen mahdollisuuksia ja katsoa mihin se riittää.

Suomeen palaan loistofiiliksin. Parin päivän breikki tulee varmasti tarpeeseen kovan treenijakson jälkeen, ennen kuin alkaa viimeinen hienosäätö ennen h-hetkeä.